HitQuartersissa (vaatii tilaamisen) on mielenkiintoinen Terry McBriden haastattelu . Nettwerk-yhtiön perustajiin kuuluva McBride edustaa varsin vakuuttavaa management-rosteria. Siihen kuuluu mm. Sarah McLachlania, Didoa ja Sum41.
Ehkä haastattelu kovimman paukun McBride pistää vastatessaan kysymykseen, miten hän arvioi levy-yhtiöitä etsiessään artistilleen sopivaa labelia. Lyhyesti vastaus kuuluu: "tuskinpa sainaisin artistiani tänä päivänä millekään labelille".
Perusteluksi hän antaa sen, ettei artistin ole järkevää antaa itse luomansa materiaalin oikeuksia yhtiölle, joka joko tekee tai on tekemättä sille mitään. Levy-yhtiöillähän ei perinteisten sopimusten puitteissa ole mitään muita velvollisuuksia kuin julkaista levy, eli painaa niitä ja lisätä ne uutuslistalleen. Hittivetoisessa major-maailmassa onkin hyvin tyypillistä sopia useista optioista, mutta sitoutua vain yhteen levyyn.
McBriden perustelee edelleen: labeleille sainatuista artisteista tyytyväisiä ovat vain ne, joilla menee ihan ok. Ne jotka ovat breikanneet ja ne jotka eivät ole, ovat kummatkin vit**untuneita levy-yhtiöön. Breikanneet siksi, etteivät saa myynnistä kunnon korvauksia ja ovat kiinni yhtiössä joka rahat tahkoaa. Huonosti menestyneet ovat luonnollisesti kiukuissaan epäonnistumisesta.
Onkin ihan perusteltua miettiä, millainen levy-yhtiön ja artistin suhde tulevaisuudessa on.
Se, että näinkin kovan luokan manageri ottaa tällaisen kannan on Suomesta katsottuna mielenkiintoista. Vaatii todella kovaa pokkaa heittäytyä poikkiteloin levy-yhtiöiden kanssa, jos edustaa artisteja ja haluaa edistää heidän uraansa. Kuitenkin tähän päivään saakka kaikki megastarat on julkaistu majorien labeleilla. Ehkä sen label-merkinnän takana ovatkin aika erilaiset sopimukset kuin mihin meillä on totuttu. Hyvä pointti menestyneille kotimaisille artisteille mietittäväksi.
Suomalaisen kulttuurin peruspiirteisiin kuuluu rehellisyys ja luotettavuus. Eli kusetetuksi itsensä kokeneita lienee onneksi aika vähän. Olkoon näin jatkossakin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Alaa (musabisnestä) opiskelevana ja demoilla "menestyvässä" bändissä soittavana olen joutunut tätä dilemmaa miettimään: levy-yhtiö vai omakustannus. Ei sillä että vielä konkreettisia tarjouksia levy-yhtiöiltä olisi tullut, mutta tulevaisuutta varten.
Lehtiä ja blogeja lukiessa melkein konsensuksen asemaan on alkanut nousemaan omakustannus. Harva näkee enää labelilla paljoa annettavaa uudelle artistille. Suuri osa mielipiteistä on kuitenkin kirjoitettu jenkkimarkkinat mielessä. En itse uskokaan että tilanne Suomessa olisi niin ikävä levy-yhtiöiden suhteen.
Levy-yhtiökin alkaa kohta olemaan vanha nimitys, musiikkiyhtiö voisi olla parempi. Eihän levyjä kohta tätä nykyä enää julkaista kun siirrytään digitaalisiin formaatteihin. Jotkut, kuten Lefsetz, tuntuvat olevan sitä mieltä että albumeitakaan ei enää pitäisi tehdä (http://lefsetz.com/wordpress/index.php/archives/2007/05/08/set-up/) .
Mutta jos asian ajattelee siltä kannalta, että artisti ei levy-yhtiötä tarvitse, niin artisti joutuu tekemään markkinoinnit ja muut asiaan liittyvät asiat itse. Kapitalismin sääntöjen mukaan pian syntyykin sitten yrityksiä, jotka artisteja näissä asioissa auttavat, koska artisti ei menestykseltään (keikat,haastattelut,jne) niitä kerkiä hoitamaan. Pian pienet yritykset yhdistyvät sitten isommiksi, koska se on kannattavampaa toimintaa. Näin meillä onkin pystyssä musiikkiyhtiö, joka hoitaa artistin uraa. Artisti on kuitenkin paremmassa asemassa kuin nykyään, koska kyseessä on selkeä asiakkuussuhde musiikkiyhtiöön. Tiettyä rahaa vastaan saa tietyn palvelun.
Olen itse sitä mieltä, että menestyäkseen ja menestyessään taidetta tekevä ihminen tarvitsee luottohenkilön tai henkilöitä, jotka hoitavat niitä "tylsiä" tehtäviä; neuvotteluja, markkinointia, valmistuspuolta, hallintoa. Tuskinpa levy, jonka tekstit kertovat levy-yhtiön pyörittämisen vaikeudesta, olisi instant hitti. Levy-yhtiöt ovat Suomessa toimineet hyvin pitkälle tällaisina luottokumppaneina. Tästä syystä monet artistit vaalivat suhdettaan levy-yhtiöön ja toisin päin. Se on tervettä kun kaikki ovat tyytyväisiä.
On mielenkiintoista nähdä, miten yhtiöt sopeutuvat mainitsemasi kaltaisiksi musiikkiyhtiöiksi. Vai voivatko uudet yhtiöt kammeta levy-yhtiöiden ohi. EMIhän tuossa osti managementin ja Sony BMG Suomessa perusti Talent Agencyn. Toiminnan laajenemista tapahtuu siis jo isoissa yhtiöissä.
Olen pitkälti samaa mieltä levy-yhtiöiden muuttumisesta musiikkiyhtiöiksi, mutta lisäisin vielä jo paljon puhutun livepuolen. Sampon mainitsemissa musiikkiyhtiöissä on oltava olennaisena osana myös keikkamyynti ja artistin livepuolen markkinointi, onhan se vahvasti sidoksissa myös albumin menestykseen.
Ja näin varmasti tulee tapahtumaankin. Majoreissa on jo osaltaan tajuttu, että laajentumisesta livepuoleen ei ole kuin hyötyä. Pienemmässä mittakaavassahan sitä Suomessa jo harrastetaankin.
Tulevaisuuden musiikkiyhtiö onkin siis hybridi levy-yhtiöstä, managementista ja keikkamyynnistä. Samalla väitän levymyynnin kasvavan, koska asioita tullaan markkinoimaan&organisoimaan paremmin yhteen. En voi millään jakaa samaa mielipidettä Lefsetzin kanssa albumin kuolemasta, vaan uskon edelleen siihen taidemuotona. Tavalla tai toisella.
Myös väittäisin omakustanteen merkityksen nousevan, koska aloitteleva bändi tosiaan tuskin näkee hyötyä labeliin sitoutumisessa. Ja toisaalta varsinkin major levy-yhtiöt etsivät jo nyt enemmässä määrin vain jo jollain tavalla menestyneitä bändejä. Tulevaisuuden bändin kehityskaareen kuuluisi siis pari omakustannetta ja vasta kun mainetta on kertynyt ja hallintopaineet kasvavat siirryttäisiin musiikkiyhtiön suojiin. Sampo jo tähän viittasikin, mutta tällaisessa tapauksessa artisti/bändi olisi siis paljon paremmassa asemassa kuin nykyään ja tilanne kääntyisi hieman päälaelleen; artisti etsisi itselleen sopivan musiikkiyhtiön eikä toisin päin. Osaltaan paine itsensä markkinoimiseen siirtyisi yhtiölle eikä artistille.
Hyviä pointteja edellä paljon. Anssi kiteyttää hyvin monia asioita - olen kanssasi erittäin samaa mieltä.
Lähetä kommentti